Jatko-opiskelun realiteeteista

Kuva: Carlos Enciso (Flickr)
Kuva: Carlos Enciso (Flickr)

Osallistuin viime viikolla Helsingin yliopiston suomen kielen ja kotimaisen kirjallisuuden jatko-opiskelijoiden järjestämään keskustelutilaisuuteen, jonka teemana olivat väitöskirjaprosessin hallinta, jaksaminen ja hyvinvointi. Minun lisäkseni tilaisuudessa olivat puhumassa pedagoginen yliopistonlehtori Juha Himanka sekä jatko-opiskelijoiden motivaatiota tutkinut, Nyyti ry:ssä työskentelevä psykologi Elina Marttinen. Tilaisuus oli todella kiinnostava, ja monet esille tulleet teemat jäivät mietityttämään tapahtuman jälkeenkin.

Jatko-opinnot ja tutkijakoulutus ovat olleet viime aikoina muutoksen tilassa, ja muutokset jatkuvat vielä pitkään. Aloitin omat jatko-opintoni jo kymmenisen vuotta sitten. Jo tuolloin puhuttiin, kuinka väitöskirja pitäisi saada valmiiksi neljässä vuodessa. Silti aika moni varmasti asennoitui jo lähtökohtaisesti siihen, että prosessi kestää kauemmin. Nyt paine neljän vuoden prosessiin on kasvanut, sillä ainakin varsinaista tutkimusrahoitusta on tuon jälkeen ilmeisesti vaikea saada.

Väitöskirja on toki ihmistieteissäkin mahdollista tehdä neljässä vuodessa, siitä on olemassa esimerkkejä. Tilastojen valossa nuo esimerkit ovat kuitenkin poikkeuksia: tohtorintutkinnon keskimääräinen valmistumisaika Helsingin yliopiston humanistisessa tiedekunnassa on tällä hetkellä noin 8-9 vuotta. Kymmenessä vuodessa keskivertoprosessi on lyhentynyt korkeintaan vuodella.

Tilastot ovat ongelmallisia siksi, että niissä ei ole mahdollisuutta eritellä osa-aikaisia jatko-opiskelijoita ja täyspäiväisellä rahoituksella väitöskirjojaan tekeviä. Täyspäiväinen rahoituskin on aika monisyinen asia. Esimerkiksi minä itse sain tehdä viiden vuoden ajan väitöskirjaani päätyönäni assistenttina. Olin kuitenkin jatko-opintoja aloittaessani jo hieman varttuneempi, ja minulla oli myös kaksi lasta. Jouduin siis rahoituksesta huolimatta tekemään myös muita töitä yksinkertaisesti elättääkseni perheeni.

Intensiivistä työskentelyä

Jos väitöskirjan ajatellaan valmistuvan neljässä vuodessa, kriittiseksi muodostuu mielestäni se, mitä tapahtuu ennen nelivuotista rahoitusta. Tuon neljän vuoden pitää olla aika suoraviivaista työskentelyä. Ihmistieteissä on ainakin oman kokemukseni mukaan aika tavallista melko pitkäkin ihmettely sen suhteen, mitä oikeastaan ollaan tekemässä ja miten se tulisi tehdä. Tuollaiseen ihmettelyyn ei neljässä vuodessa kyllä ole varaa.

Itse opettelin väitöskirjaa aloittaessani kokonaan uuden, varsin työlään tutkimusmenetelmän. Myös tällainen ylellisyys tuntuu mahdottomalta nykymallissa. Ja koska myös post doc -vaihe on nykyisin ajateltu aika suoraviivaiseksi, tuntuvat suuremmat tutkimusalaan, -orientaatioon ja -metodiin liittyvät muutokset aika epätodennäköisiltä silloinkaan. Tämä taas kasaa paineita maisteriopintoihin: aika monissa tapauksissa gradun tulisi siis luoda suuntaviivat ja tarjota välineet väitöskirjan tekemiseen ja jopa post doc -tutkimukseen.

Neljän vuoden väitöskirjaprosessi kasaa kuitenkin paineita myös tukirakenteille. Kokemukseni väitöskirjaohjauksesta ulkomailla ovat melko vähäiset. Olen kuitenkin vieraillut pariinkin otteeseen yhdessä brittiläisessä yliopistossa, ja tutustuin siellä myös moniin jatko-opiskelijoihin. Käsitykseni mukaan heidän ohjaajansa tapasi jatko-opiskelijoitaan (joita oli melko pieni määrä) lähtökohtaisesti kerran viikossa. Toisinaan mukana oli toinen professori.

Kyllä jatko-opiskelijat Englannissakin kipuilivat, eikä prosessi ollut ongelmaton. Lähtökohtana ja paljolti myös todellisuutena kuitenkin oli, että väitöskirjat valmistuivat suurin piirtein sen neljän vuoden aikana.

Ohjausta kahdesti vuodessa?

Keskustelutilaisuudessamme tuotiin esille, että joillekin jatko-opiskelijoille oli sanottu, että ohjaaja tapaa heidät kaksi kertaa vuodessa. En tiedä, mitä olisin itse tehnyt, jos minulle olisi sanottu niin. Tällainen lausunto tuntuu mielestäni äärimmäisen jäykältä ja joustamattomalta. Jos prosessin ajatellaan todella olevan niin tehokas kuin neljän vuoden tavoite antaa ymmärtää, on mielestäni mahdotonta ajatella, että ohjaustarve asettuisi kauniisti kahteen vuosittaiseen tapaamiseen. Jatko-opiskelijoiden suhtautuminen tuohon kahteen tapaamiskertaan tuntui vaihtelevan. Osan mielestä se oli myös ihan hyvä asia, takuu siitä, että todellakin saa ohjausta kaksi kertaa vuodessa.

Jos nyt mietin omaa väitöskirjaprosessiani, ei sellaisia muodollisia, isoja ohjaamistapaamisia, joissa istuttiin pöydän ääressä ja keskusteltiin perustavanlaatuisesti tutkimuksestani ja todennäköisesti jostain käsikirjoituksesta, edes välttämättä ollut kuin pari kertaa vuodessa. Sain ja hain ohjausta niiden lisäksi kuitenkin hyvin paljon.

Yhden ohjaajani kanssa tarkastelimme tutkimusaineistoani yhdessä hyvin moneen kertaan vuosien varrella. Kirjoitimme myös kaksi yhteisartikkelia ja pidimme useita yhteisesitelmiä, ja ne vaativat tietysti tiivistä yhteistyötä. Kaikilta ohjaajiltani kyselin kaikenlaisia pieniä ja suuria asioita. Pyysin heiltä lausuntoja eri tarkoituksiin. Joskus referee-lausunnoista masennuttuani menin koputtelemaan ohjaajani ovelle, ja kävimme yhdessä läpi saamaani palautetta.

Ymmärrän tietysti, että kaikki ohjaajat ovat hyvin kiireisiä. Ainakin minä kuitenkin ajattelin, että esimerkiksi vastaanottoaika on sellainen ajankohta, jolloin voin jatko-opiskelijanakin mennä keskustelemaan ohjaajani kanssa tai soittaa hänelle, myös useamman kerran vuodessa.

Minun mielestäni hyvä väitöskirjaohjaus lähestyy ainakin joiltain osin mentorointia. Jos tavoitteemme on kouluttaa osaavia tohtoreita, ohjauksen tulee käsitellä muutakin kuin väitöskirjakäsikirjoitusta. Ja kyllä ohjausta pitäisi saada enemmän kuin kaksi kertaa vuodessa. Ainakin jos neljän vuoden tavoiteajasta puhutaan edes jossain määrin vakavissaan.

Artikkelin sijainti: Yleinen Asiasana: , , , . Lisää kirjanmerkkeihin: permalink.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Voit tilata kommentit myös vaikka et itse kommentoisi.