Saako tieteellinen kirjoittaminen sytyttää?

Kuva: CaptPiper (Flickr)

Kollegamme Virpi Yliraudanjoki pitää parhaillaan Helsingin yliopiston Koulutuskeskus Palmeniassa Luovuutta tieteelliseen kirjoittamiseen -verkkokurssia. Olen kurssilla vierailevana opettajana. Virpi kirjoittaa kurssimateriaaleissa lupaavasti siitä, miten tutkimuskirjoittamisen konventiot ovat murtumassa. Olemme menossa suuntaan, jossa kirjoittajan persoona saa näkyä ja erilaisia viestinnän keinoja saa hyödyntää vapaammin.

Olen tästä helpottunut, sillä minulla on ollut tutkijan työssäni toistuva ongelma. Suuri osa tieteellisistä teksteistä, joita pitäisi työni puolesta lukea, ovat uneen vaivuttavaa luettavaa. Kiinnostus aihetta kohtaan – ja paine lukea tiettyä kirjallisuutta, jotta voi kutsua itseään alan tutkijaksi – auttaa kahlaamaan tekstejä läpi. En kuitenkaan voi olla pohtimatta, miten paljon kiehtovampia monet artikkelit olisivat olleet, jos tekijöiden persoonallinen ääni olisi näkynyt niissä enemmän: jos niissä näkyisi se ihminen, joka tutkimuksen on tehnyt.

En tarkoita, että tekijän kuuluu olla pääosassa. On vain miellyttävämpää lukea tekstejä, joista näkyy, että ne on kirjoittanut ihminen. Silloin päätarkoitus, tieteellisen tiedon jakaminen, myös toteutuu paremmin. Elävästi kirjoitetut tekstit on yksinkertaisesti helpompi omaksua kuin persoonattomat raportit. Vertaapa Virkamiesraportin X lukemista Hotakaisen Juoksuhaudantien lukemiseen. Mitä eroa niissä on? Toisessa on läsnä ihmisiä, toisessa vain asioita.

Minulla on myös vaikeuksia motivoitua tuottamaan maailmaan lisää persoonattomia tekstejä. Toiveeni olisi, että lukija saisi tutkimustiedon lisäksi teksteistäni aidosti uusia oivalluksia ja esteettistä mielihyvää. Haaveilen, että lukija viihtyisi tuotosteni parissa. En koe vielä päässeeni tähän. Toistaiseksi olen käyskennellyt tieteellisessä kirjoittamisessani jossakin konventioiden noudattamisen ja oman äänen varovaisen availun välimaastossa. Opiskeluaika mukaan lukien olen viettänyt yliopistomaailmassa 15 vuotta. Vaatii tietoista ponnistelua ja rohkeutta herätellä kirjoittamistaan turvallisesta tylsyydestä elävämmäksi.

Aucklandin yliopiston opettaja ja runoilija Helen Sword tarjoaa kannustavaa näkökulmaa aiheeseen. Hän on tutkinut eri alojen artikkeleiden kieltä ja lisäksi kysynyt tutkijoilta, minkälaisia tieteellisiä tekstejä he haluaisivat lukea. Yllätys, yllätys: tutkijat lukevat mieluiten tekstejä, joissa on mukana huumoria, tosielämän esimerkkejä, innostusta ja persoonallinen ääni.

Useimmilla tieteellisillä kirjoittajilla on kuitenkin käsitys, että heillä ei ole ”lupaa” kirjoittaa persoonallisesti. Sword kysyykin, kuka luvan antaa. Hänen mielestään jokainen voi itse murtaa käytänteitä. Pienilläkin valinnoilla voi olla suuri merkitys tekstin luettavuuden kannalta.

On tärkeää noudattaa tutkimusraportoinnin peruskriteereitä, kuten rehellisyyttä, tarkkuutta, kriittisyyttä ja läpinäkyvyyttä. Tutkimusalojen välillä on myös eroja siinä, kuinka tiukkoja konventiot nykyisellään ovat. Mutta vahva tieteellisyys ei sulje pois elävää kirjoittamista. Tieteellisessä kirjoittamisessa on kyse harkittujen valintojen tekemisestä. Tämän ei tarvitse tarkoittaa sitä, että automaattisesti seurataan muuttumattomiksi oletettuja käytänteitä.

Mitä ajattelet – kuuluuko tieteellisen tekstin olla elävää? Koetko, että sinulla on lupa kirjoittaa persoonallisesti? Millaiset tieteelliset tekstit sytyttävät sinut?

Artikkelin sijainti: Yleinen Asiasana: , , . Lisää kirjanmerkkeihin: permalink.

5 Responses to Saako tieteellinen kirjoittaminen sytyttää?

  1. Merja P. kirjoittaa:

    On aivan totta, että tutkijoita kahlitsevat tieteellisen kirjoittamisen konventiot, mutta usein syynä persoonattomaan tekstiin on myös kritiikin pelko. Akateemisen julkaisemisen perustarkoitus on tuoda omat ajatukset kollegoiden kriittisen analyysin kohteiksi, ja vaikka erimielisyydet eivät olekaan henkilökohtaisia, on meille usein kovin vaikeaa erottaa tekstin tieteellinen arvo ja oma ihmisarvomme toisistaan. Tekstin persoonattomuus voi siis olla myös keino suojella itseään edes hiukan siltä tuskaisalta tunteelta, jonka kokee kuukausia tai jopa vuosia kestäneen työn tulosten joutuessa tiedeyhteisön syyniin.
    Tavoite persoonallisuudesta ja luettavuudesta on tästä huolimatta niin tärkeä, että toivoisin itsekin käyväni useammin reippaana rekkain alle! 🙂

  2. Elina Jokinen kirjoittaa:

    Hei Carol, kiitos kirjoituksestasi! Minä olen sitä ehdottomasti sitä mieltä, että hyvän tieteellisen tekstin tulee tuottaa oivalluksia, parhaassa tapauksessa myös elämyksiä. Tällainen tekstikäsitys on niin ilmeinen lähtökohta omassa työssäni, että välillä aina unohtuu, ei se (vielä) edusta valtavirtaa. (Siitä kirjoitin tänään blogissani: http://elinajokinen.wordpress.com/2012/11/09/lets-popularize-it/)

    Jotenkin ajattelen, että oman sisäisen äänen kuunteleminen (ja siten myös sillä kirjoittaminen) on ainoa tolkullinen tapa, jolla ihminen voi tai hänen kannattaa toimia tutkijana. Totta kyllä, että ääni on usein hukassa – ja aika usein tämä ”rohkeuden puute” heijastelee ihmisen yleistä elämänkokemusta. Siinä mielessä sen tyyppiset kirjoitusharjoitukset, joilla tähdätään mm. oman äänen löytämiseen ja kirjoitus- ja tutkimusprosessin tuntemiseen, ovat mielestäni vähintään yhtä tärkeitä kuin perinteisemmät menetelmät. Myös me (minä ja englannin opettaja kollegani Weldon Green) täällä Jyväskylässä aloittelemme vastaavaa, akateemisen kirjoittamisen myyttejä murtavaa koulutusta. Jatketaan siis juttua!

  3. Elina Jokinen kirjoittaa:

    Ja kiitos Helen Sword -linkistä!

  4. Karoliina Käpylehto kirjoittaa:

    Hei,
    Kiitos vapauttavasta kirjoituksesta! Olen PITKÄÄN työstänyt artikkelia, josta sain seminaarissa palautetta, että ehkä voisin jättää maailman muuttamisen ja persoonallisuuden post doc -vaiheeseen. Artikkelin eteneminen on ollut kuin juoksua siirapissa, kirjoittamista ulkoisen pakon alaisena. Ehkäpä uskallan palata lähelle alkuperäistä ajatustani ja vain tehdä sen… Miksi kriittin saaminen olisi pahasta? Kaikkia ei voi kuitenkaan koskaan mielyttää.

  5. Carol kirjoittaa:

    Kiitos kaikille arvokkaista kommenteista! Näistä saisi pitkiäkin – ja mielenkiintoisia – keskusteluja, mutta tässä pari nopeaa pointtia.

    Merja P: Esitit tärkeän huomion. Kritiikki ja sen pelko ovat keskeisiä teemoja akateemisessa kirjoittamisessa. Ehkäpä persoonaton kirjoittaminen on tosiaan keino etäännyttää itseään tekstistään ja siten suojautua kritiikiltä. Mutta kun siltä ei kuitenkaan voi lopulta suojautua…

    Tässä kohden tulee mieleen, liittyen myös Elinan ja Karoliinan kommentteihin, oman äänen löytämiseen ja kuuntelemiseen: If you try to please everyone, you’ll end up pleasing no one.

    Niinpä minäkin Elinan tavoin uskon, että kannattaa tutkijana pyrkiä kuuntelemaan itseään ja etsiä se oma sanottavansa ja tapa sanoa.

    Nuo ”jätä persoonallisemmat kokeilut siihen vaiheeseen, kun olet jo post doc/vakituisessa virassa/professori/eläkkeellä” ovat yleisiä. Niissä on perää, jos ajattelee siltä kannalta, että väikkärivaiheessa on tärkeää osoittaa hallitsevansa tieteen tekemisen periaatteet. Säännöt pitää siis osata ennen kuin voi rikkoa niitä. Oikoteitä tähän ei ole. Mutta kun kyse on kirjoittamisesta, esimerkiksi sellaisista konkreettisista tekstiä elävöittävistä piirteistä, joista Sword puhuu, tämä ei ole samalla tavoin perusteltua. Miksi jo väikkärivaiheessa ei saisi pyrkiä kirjoittamaan laadukkaita tekstejä? 😀

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Voit tilata kommentit myös vaikka et itse kommentoisi.