Jatko-opiskelijan urapolut

Kuva: jenny downing (Flickr)

Osallistuin jokunen viikko sitten Helsingin yliopiston keskustakampuksen jatko-opiskelijoille järjestettyyn Väitöskirja – prosessia ja rautalankaa -koulutukseen. Olen vastaavanlaisiin koulutuksiin osallistunut jo jokusen kerran aikaisemminkin. Nyt menin kuuntelemaan osittain oman väitöskirjaprosessini näkökulmasta mutta ehkä ennen kaikkea opettajana ja tulevan väitöskirjaoppaan kirjoittajana.

Iltapäivä oli mielestäni oikein hyödyllinen ja käsitellyt teemat monipuolisia. Käsiteltäviä aiheita olivat esimerkiksi palaute ja sen vastaanottaminen, jatko-opiskelijoiden suhde tiedeyhteisöön, motivaatio ja aikaansaaminen sekä nopea väitöskirjaprosessi ja oma hyvinvointi.

Jatko-opiskelijan kaksi vaihtoehtoa

Tällä kertaa eniten ajatuksia minun päässäni herätti kuitenkin tutkimusprofessori Turo-Kimmo Lehtosen puheenvuoro, jossa hän käsitteli jatko-opintojen haasteita ja vaatimuksia. Lehtonen esitteli puheenvuorossa kaksi jatko-opiskelijalle mahdollista urapolkua: kansainvälinen huippututkija ja korkeatasoinen korkeakoulutus.

Ensimmäisessä vaihtoehdossa tavoitteena on yliopistollinen työura tutkijana. Tällöin vaatimuksena on tehdä korkeatasoinen väitöskirja ja ehkäpä mielellään myös melko rivakasti. Julkaisemisen tulisi lähtökohtaisesti olla kansainvälistä. Keskeistä on myös verkostoituminen oman alan kansainvälisesti tärkeiden tutkijoiden kanssa. Lehtonen korosti, että on tärkeää määritellä nämä henkilöt itse. Ei siis tarvitse uskoa siihen, ketkä oman ohjaajan mielestä ovat tärkeitä.

Toinen vaihtoehtoinen strategia puolestaan on suhtautua jatko-opintoihin korkeatasoisena soveltavana yliopistollisena koulutuksena. Tällöin tavoitteena on työura, jonka sisältö ei välttämättä ole tutkimusta. Tässä vaihtoehdossa tärkeämpää on verkostoituminen sellaisten ihmisten kanssa, joita oma tutkimus ja asiantuntemus voi sisällöltään kiinnostaa. Yhteistyötä kannattaa tehdä myös muiden kuin puhtaasti akateemisten tahojen kanssa.

Lehtonen toi esille myös sen, että aiemmin varsin yleinen vaihtoehto on ollut jatko-opintojen harrastaminen muiden töiden ohella. Lehtosen mukaan tämä ei nykyisin ole todellinen vaihtoehto, sillä jatko-opintojen ohjaus ja rakenteet eivät enää käytännössä tue tätä orientaatiota.

Opettajaksi vai tutkijaksi?

Kävin kovasti miettimään tätä asetelmaa ja omaa suhtautumistani siihen. Jatko-opintojeni alkuvuosina suhtauduin jatko-opintoihin paljolti jälkimmäisen strategian mukaisesti: Opiskelin yliopistopedagogiikkaa, opetin paljon ja julkaisin myös kaksi kirjoittamisen opetusta käsittelevää kirjaa. Perustin myös oman yrityksen. Omalla kohdallani strategia toimi, ja nyt minulla onkin vakituinen työpaikka soveltavassa tehtävässä.

En ole aivan varma, miksi toimin niin kuin toimin. Aloitin jatko-opinnot hieman varttuneempana, ja minulla oli jo silloin kaksi lasta ja varsin iso asuntolaina. Taloudelliset realiteetit ja tarpeet tuntuivat käytännössä menevän tutkimuksen tekemisen ideaalin ohi.

Ymmärsin myös varsin pian, että opettajan identiteetti on minulle hyvin luonteva mutta tutkijan identiteetti sen sijaan paljon vaikeampi. Tutkimusta tehdessä on koko ajan niin kovin tietoinen siitä, mitä ei ole tehnyt tai mikä pitäisi tehdä paremmin.

Kun omat jatko-opintoni ovat edenneet loppusuoralle ja artikkeleitakin on julkaistu, ajatukset ovat kuitenkin hieman muuttuneet. Olen saanut hyvää palautetta tutkimuksestani, ja luottamus siihen, että voisinkin saada aikaiseksi korkeatasoista tutkimusta, on vahvistunut.

Tällä hetkellä toivonkin, että Lehtosen esittämät vaihtoehdot ovat liian mustavalkoisia. Toivon, että myös nelikymppisen on mahdollista tehdä korkeatasoista tutkimusta ja että siihen voisi tarjoutua myös mahdollisuus, ainakin opetustyön ohessa. Sama tutkimuksen tekemiseen liittyvä epävarmuus on yhä kuitenkin läsnä, jostain syystä.

Ehkä pohjimmiltaan ajattelen myös niin, että edellä esitellyn kaltaiset teoretisoinnit voivat toki olla hyödyllisiä ja ajatuksiaherättäviä. Ehkäpä silti lopulta jokaisen pitää itse miettiä, minkälaisen elämän haluaa ja minkälaista työtä haluaa tehdä. Ulkoisen mallin orjallinen noudattaminen ei välttämättä viime kädessä toimi.

Kategoria: Yleinen. Lisää kirjanmerkkeihin: permalink.

4 Responses to Jatko-opiskelijan urapolut

  1. Michael Perukangas kirjoittaa:

    Olen asunut elämässäni yli kahdessakymmenessä osoitteessa, jotka ovat sijoittuneet kahteen maahan ja kolmeen kaupunkiin. Lyhyitä tai lyhyempiä työsuhteita minulla lienee ollut ainakin viitisenkymmentä yli 20 työnantajalla.

    En näe mitään syytä tietää tai edes arvella, missä olen ja mitä teen vaikka viiden vuoden kuluttua. Tai edes vuoden. Toki nykyisessä elämässäni on eräitä kauniita juttuja, joiden soisin siellä pysyvän jatkossakin, tämänhetkisen parhaimman käytettävissä olevan käsityskykyni mukaan niin kauan kuin minulla on matkaa edessäpäin. Toivottavasti sitä on vielä aika paljon, ja toivottavasti siihen kuuluu elämyksiä ja siinä on edes paikoin jotain mieltä. Tai pikemminkin: että itse koen olevan siinä jotakin mieltä.

    Perspektiivihäiriön takia taidan olla pikkaisen jäävi sanomaan siitä paljoa mitään, olenko matkallani yleisesti ottaen viisastunut. Ei sitä voi mitenkään laskea. Jälkiviisautta on ainakin kertynyt, ja varmastikin olen useimmista kokemuksistani kerännyt mukaani ainakin muistoja, joistakin elämyksiä ja oppiakin. Tautologiankin uhalla, jos jostakin sitä oppia voi saada, niin opiskelemisesta.

    Olen maisterintutkinnon saatuani yritellyt aloittaa jatko-opiskeluja milloin kulutustutkimuksessa ja EU:n kulttuuripolitiikassa. Viimeisin yritykseni on ollut kaupunkitutkimusta. Pidän opiskelemisesta ja tutkimisesta, ja töitä tehdessänikin lähestymistapani on aina tutkijan ja ikuisen opiskelijan, elämän opiskelijan. Tutkiminen ja opiskeleminen on minulle kokonaisvaltainen elämäntapa, asenne, jonka upotan kaikkiin harrastuksiini, oli kyse sitten musiikista, urheilusta tai vaikka sienistä. Tutkimus, joka on opiskelemisen erikoislaji, on itsessään kiinnostavaa ja palkitsevaa.

    Harrastukset tukevat tutkimusta, ja päinvastoin: harrastukset antavat substanssituntemusta ja tietenkin lisäävät tutkimisen motivaatiota, ja tutkiminen taas syventää ja moniulotteistaa suhdetta harrastukseen, antaa suhteellisuudentajua siihen, miten oma harrastus suhtautuu muunlaisiin inhimillisen elämän aktiviteetteihin. Sosiologiassa tämä kokonaisvaltaisuus – on oikeastaan sisäänrakennettuna, siinä määrin että pahansuovat sanovat sitä essiivitieteeeksi.

    Väitöskirja ei jälkikäteisesti tee tähänastisesta tiedon etsintätaipaleestani sen palkitsevampaa enkä osaa nähdä, miten se myöskään hyödyntäisi minua ammatillisessa toiminnassani. Olen aina ollut paitsi elämäntapatutkija, myös elämäntapa-aktivisti, ja tulen aina olemaan. Ennustaja en kuitenkaan ole. En tiedä, tulenko koskaan tekemään tohtorinväitöskirjaa, mutta jatko-opiskeleminen on rikastanut elämääni. En sano, että en tee, mutta en myöskään pysty lupaamaan, että teen. Tätä pyydän anteeksi kaikilta niiltä, jotka ovat satsanneet minuun uskoa, toivoa ja jopa aikaa, niin aktivistina kuin tutkijanakin tai molempina.

    Tällä hetkellä en osaa sanoa, miksi tekisin väitöskirjan. En osaa nähdä siihen sen parempaa syytä kuin lukiolaisena, jolloin syy lukio-opiskeluuni oli se, että näin sen välttämättömänä välivaiheena yliopisto-opintoihin, joiden päässä siintäisi tietenkin itsestäänselvästi professuuri. No, ei siinnä, aivan yhtä varmasti kuin juoksuharrastukseni johtaisi maratonin olympiavoittoon laskennallisesti noin vuonna 2020. Jolloin olen 49-vuotias.

    Sen kuitenkin tiedän varmuudella, että tutkimaan ja opiskelemaan tulen aina, samoin harrastamaan, riippumatta siitä, tulenko tekemään näitä asioita työkseni tai harrastuksina tai tuleeko harrastuksesta työtä tai työstä harrastus. Yhtä varmuudella kuin elämään.

  2. Kimmo kirjoittaa:

    Kiitos kommentista, Michael! Olet kyllä oikeassa. Minustakin väitöskirjan tekemisessä ja jatko-opinnoissa vaaditaan varsin palavaa kiinnostusta itse prosessiin, ajatusta siitä, että tutkiminen on mielekäs ja luonteva tapa olla maailmassa.

    Toisaalta moni jatko-opiskelija tekee väitöskirjaansa myös ammatilliset tavoitteet ja työllistyminen mielessä. Siksi tällaisten urapolkujen pohtiminen on mielestäni kuitenkin ihan arvokasta. Moni tutkii, julkaisee ja kiertää konferensseissa, koska niin kuuluu tehdä. Joillekin voisi ollakin mielekkäämpää suhtautua jatko-opintoihin eräänlaisena ammatillisena koulutuksena ja satsata muuhunkin kuin tutkimustoimintaan noiden vuosien aikana. Mutta jokaisella on oma polkunsa.

  3. Väinö Kurkiaura kirjoittaa:

    Jatko-opinnot voi myös ajatella Bolognan prosessin kolmantena vaiheena, eräänlaisena korkeakouluopintojen huipentumana, jolla on lähinnä symboliarvo CV:ssä, eikä mitään varsinaista tavoitetta työuran puolella. Olen törmännyt moniin tutkijoihin, jotka pitävät väitöskirjan tekemistä lähinnä vakavana harrastuksena ja keinona olla pätkätyöllistettynä valtion suojatyöpaikassa, poissa yrityselämän kovista tulostavoitteista. Eräänlaisena sapattivapaana, downshiftauksena tai puhtaasti sivistävänä toimintona. Yksi asia, mikä kirjoituksessasi paistoi läpi, oli näiden urapolkujen vaihtoehdottomuus. Miksei osan väitöskirjaprojektia voi olla sivutoimisena, tehdä pari kurssia, julkaista yksi paperi, sitten tehdä intensiivisempi jakso täysipäiväisenä, vääntää kursseja, joissa on läsnäolopaikko, kiertää konferensseja ja taas myöhemmin palata sivummalle. Monelle jatko-opiskelijalle apuraha ei muodosta riittävää toimeentuloa, vaan on käytävä välillä oikeissa töissä. Huippututkimus vaatii tosiaan täyden panoksen, mutta vain 1% tohtoreista saavuttaa tenure trackin tai muun huippu-uran, ja monelle muulle on luvassa korkeintaan post-doc helvetti, pahimmillaan ketjutettu professoritason trainee. Valtaosa suomalaisesta ylikoulutuksen tuomista tohtoreista työllistyy ns. alt-ac uralle, jonnekin tutkimuksen, julkisen sektorin ja yksityisen sektorin välimaastoon. Näitä muita polkuja olisi kiva lukea myös suomalaisesta näkövinkkelistä.

  4. Kimmo kirjoittaa:

    Kiitos sinullekin kommentista, Väinö! Tavallaan tuollaiset mallit tai polut ovat tosiaan yksinkertaistavia. Sitähän tuossa itsekin pohdin. Mutta kaipa ne voivat auttaa oman tilanteen jäsentämisessä, vaikka todellisuus olisikin monimutkaisempaa tai sitten ihan toisenlaista. Näin kävi ainakin minulle.

    Tuo tutkimus tai jatko-opinnot downshiftauksena on minulle hieman vieras näkökulma. Ehkä se tutkimuksen tekeminen on aina tuntunut minusta sen verran haastavalta ja kilpaillulta, että ei se varsinaisesti leppoistamiselta ole tuntunut. Mutta kyllä mä hyväksyn sen, että se voi olla ihan hyvä lähestymistapa. Ja tarjoaahan tutkijan elämä aika paljon vapautta verrattuna melkein mihin tahansa muuhun ammattiin.

    Työskentelen itse päätoimisesti opettajana. Kieltämättä esimerkiksi jonkinlainen post doc -pesti roikkuu tulevaisuuden haaveissa myös siksi, että se tarjoaisi mahdollisuuden palata opetustyöhön taas uudenalaisin eväin ja voimin.

    Tuo tohtoreiden vaihtoehtoiset urapolut olisi kyllä hyvä aihe! Siitä on tarjolla amerikkalaista näkökulmaa esimerkiksi tällaisen oppaan muodossa. Mutta suomalainen näkökulma olisi tosiaan tervetullut!

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Voit tilata kommentit myös vaikka et itse kommentoisi.