Väitöskirjakurssi keväällä 2015

Kuva: Ian Burt (Flickr)
Kuva: Ian Burt (Flickr)

Helsingin yliopiston Kielikeskus järjestää taas tulevana keväänä kirjoittamisen kurssin väitöskirjan tekijöille. Kurssin tarkoitus on tukea kunkin osallistujan väitöskirjaprosessia ja edistää väitöskirjojen valmistumista. Toimin kurssin opettajana nyt neljättä vuotta.

Kurssilla tehdään väitöskirjan kirjoittamista tukevia harjoituksia, asetetaan yhdessä tavoitteita ja seurataan niiden toteutumista sekä keskustellaan väitöskirjan tekemisestä. Suuri osa kurssityöskentelystä tapahtuu kiinteissä pienryhmissä, ja siksi olisi tärkeää, että osallistujat pystyvät myös sitoutumaan ryhmän työskentelyyn.

Kurssi noudattelee suurelta osin samoja periaatteita kuin Kielikeskuksen gradukurssit, opintojen vaihe vain on eri. Jos haluat, voit tutustua gradukurssien esittelyyn täällä.

Kurssi alkaa maanantaina 12.1.2015 klo 10-12. Tapaamisia on kerran viikossa huhtikuun alkuun asti. Kurssin laajuus on kaksi opintopistettä.

Kurssille ilmoittaudutaan 29.12.-4.1. WebOodin kautta.

Kurssi on valitettavasti tarkoitettu vain Helsingin yliopiston jatko-opiskelijoille, ja osallistumisen ehtona on siis opinto-oikeus Helsingin yliopistossa. Jos pystyt ilmoittautumaan kurssille WebOodin kautta, sinulla on oikeus osallistua kurssille.

Kategoria: Yleinen | Asiasanat: , | Kommentoi

Jatko-opiskelun realiteeteista

Kuva: Carlos Enciso (Flickr)
Kuva: Carlos Enciso (Flickr)

Osallistuin viime viikolla Helsingin yliopiston suomen kielen ja kotimaisen kirjallisuuden jatko-opiskelijoiden järjestämään keskustelutilaisuuteen, jonka teemana olivat väitöskirjaprosessin hallinta, jaksaminen ja hyvinvointi. Minun lisäkseni tilaisuudessa olivat puhumassa pedagoginen yliopistonlehtori Juha Himanka sekä jatko-opiskelijoiden motivaatiota tutkinut, Nyyti ry:ssä työskentelevä psykologi Elina Marttinen. Tilaisuus oli todella kiinnostava, ja monet esille tulleet teemat jäivät mietityttämään tapahtuman jälkeenkin.

Jatko-opinnot ja tutkijakoulutus ovat olleet viime aikoina muutoksen tilassa, ja muutokset jatkuvat vielä pitkään. Aloitin omat jatko-opintoni jo kymmenisen vuotta sitten. Jo tuolloin puhuttiin, kuinka väitöskirja pitäisi saada valmiiksi neljässä vuodessa. Silti aika moni varmasti asennoitui jo lähtökohtaisesti siihen, että prosessi kestää kauemmin. Nyt paine neljän vuoden prosessiin on kasvanut, sillä ainakin varsinaista tutkimusrahoitusta on tuon jälkeen ilmeisesti vaikea saada.

Väitöskirja on toki ihmistieteissäkin mahdollista tehdä neljässä vuodessa, siitä on olemassa esimerkkejä. Tilastojen valossa nuo esimerkit ovat kuitenkin poikkeuksia: tohtorintutkinnon keskimääräinen valmistumisaika Helsingin yliopiston humanistisessa tiedekunnassa on tällä hetkellä noin 8-9 vuotta. Kymmenessä vuodessa keskivertoprosessi on lyhentynyt korkeintaan vuodella.

Tilastot ovat ongelmallisia siksi, että niissä ei ole mahdollisuutta eritellä osa-aikaisia jatko-opiskelijoita ja täyspäiväisellä rahoituksella väitöskirjojaan tekeviä. Täyspäiväinen rahoituskin on aika monisyinen asia. Esimerkiksi minä itse sain tehdä viiden vuoden ajan väitöskirjaani päätyönäni assistenttina. Olin kuitenkin jatko-opintoja aloittaessani jo hieman varttuneempi, ja minulla oli myös kaksi lasta. Jouduin siis rahoituksesta huolimatta tekemään myös muita töitä yksinkertaisesti elättääkseni perheeni.

Intensiivistä työskentelyä

Jos väitöskirjan ajatellaan valmistuvan neljässä vuodessa, kriittiseksi muodostuu mielestäni se, mitä tapahtuu ennen nelivuotista rahoitusta. Tuon neljän vuoden pitää olla aika suoraviivaista työskentelyä. Ihmistieteissä on ainakin oman kokemukseni mukaan aika tavallista melko pitkäkin ihmettely sen suhteen, mitä oikeastaan ollaan tekemässä ja miten se tulisi tehdä. Tuollaiseen ihmettelyyn ei neljässä vuodessa kyllä ole varaa.

Itse opettelin väitöskirjaa aloittaessani kokonaan uuden, varsin työlään tutkimusmenetelmän. Myös tällainen ylellisyys tuntuu mahdottomalta nykymallissa. Ja koska myös post doc -vaihe on nykyisin ajateltu aika suoraviivaiseksi, tuntuvat suuremmat tutkimusalaan, -orientaatioon ja -metodiin liittyvät muutokset aika epätodennäköisiltä silloinkaan. Tämä taas kasaa paineita maisteriopintoihin: aika monissa tapauksissa gradun tulisi siis luoda suuntaviivat ja tarjota välineet väitöskirjan tekemiseen ja jopa post doc -tutkimukseen.

Neljän vuoden väitöskirjaprosessi kasaa kuitenkin paineita myös tukirakenteille. Kokemukseni väitöskirjaohjauksesta ulkomailla ovat melko vähäiset. Olen kuitenkin vieraillut pariinkin otteeseen yhdessä brittiläisessä yliopistossa, ja tutustuin siellä myös moniin jatko-opiskelijoihin. Käsitykseni mukaan heidän ohjaajansa tapasi jatko-opiskelijoitaan (joita oli melko pieni määrä) lähtökohtaisesti kerran viikossa. Toisinaan mukana oli toinen professori.

Kyllä jatko-opiskelijat Englannissakin kipuilivat, eikä prosessi ollut ongelmaton. Lähtökohtana ja paljolti myös todellisuutena kuitenkin oli, että väitöskirjat valmistuivat suurin piirtein sen neljän vuoden aikana.

Ohjausta kahdesti vuodessa?

Keskustelutilaisuudessamme tuotiin esille, että joillekin jatko-opiskelijoille oli sanottu, että ohjaaja tapaa heidät kaksi kertaa vuodessa. En tiedä, mitä olisin itse tehnyt, jos minulle olisi sanottu niin. Tällainen lausunto tuntuu mielestäni äärimmäisen jäykältä ja joustamattomalta. Jos prosessin ajatellaan todella olevan niin tehokas kuin neljän vuoden tavoite antaa ymmärtää, on mielestäni mahdotonta ajatella, että ohjaustarve asettuisi kauniisti kahteen vuosittaiseen tapaamiseen. Jatko-opiskelijoiden suhtautuminen tuohon kahteen tapaamiskertaan tuntui vaihtelevan. Osan mielestä se oli myös ihan hyvä asia, takuu siitä, että todellakin saa ohjausta kaksi kertaa vuodessa.

Jos nyt mietin omaa väitöskirjaprosessiani, ei sellaisia muodollisia, isoja ohjaamistapaamisia, joissa istuttiin pöydän ääressä ja keskusteltiin perustavanlaatuisesti tutkimuksestani ja todennäköisesti jostain käsikirjoituksesta, edes välttämättä ollut kuin pari kertaa vuodessa. Sain ja hain ohjausta niiden lisäksi kuitenkin hyvin paljon.

Yhden ohjaajani kanssa tarkastelimme tutkimusaineistoani yhdessä hyvin moneen kertaan vuosien varrella. Kirjoitimme myös kaksi yhteisartikkelia ja pidimme useita yhteisesitelmiä, ja ne vaativat tietysti tiivistä yhteistyötä. Kaikilta ohjaajiltani kyselin kaikenlaisia pieniä ja suuria asioita. Pyysin heiltä lausuntoja eri tarkoituksiin. Joskus referee-lausunnoista masennuttuani menin koputtelemaan ohjaajani ovelle, ja kävimme yhdessä läpi saamaani palautetta.

Ymmärrän tietysti, että kaikki ohjaajat ovat hyvin kiireisiä. Ainakin minä kuitenkin ajattelin, että esimerkiksi vastaanottoaika on sellainen ajankohta, jolloin voin jatko-opiskelijanakin mennä keskustelemaan ohjaajani kanssa tai soittaa hänelle, myös useamman kerran vuodessa.

Minun mielestäni hyvä väitöskirjaohjaus lähestyy ainakin joiltain osin mentorointia. Jos tavoitteemme on kouluttaa osaavia tohtoreita, ohjauksen tulee käsitellä muutakin kuin väitöskirjakäsikirjoitusta. Ja kyllä ohjausta pitäisi saada enemmän kuin kaksi kertaa vuodessa. Ainakin jos neljän vuoden tavoiteajasta puhutaan edes jossain määrin vakavissaan.

Kategoria: Yleinen | Asiasanat: , , , | Kommentoi

Luovuuden manifesti

Kuva: Kimmo Svinhufvud
Kuva: Kimmo Svinhufvud

Olen viime aikoina lukenut yhä uudelleen Bruce Maun pientä tekstiä Incomplete Manifesto for Growth. Voit ladata tekstin pdf-muodossa esimerkiksi täältä.

Bruce Mau on kanadalaissyntyinen suunnittelija. Hänen manifestinsa ilmestyi jo vuonna 1998, ja minäkin olen ollut siitä tietoinen jo vuosien ajan. Jokin tekstissä saa kuitenkin palaamaan siihen yhä uudestaan.

Maun manifesti käsittelee luovuutta, mutta se käsittelee myös monenlaisia muita asioita. Otsikon sana “growth” ei tässä yhteydessä liity esimerkiksi taloudelliseen kasvuun. Ennen kaikkea kyse on henkisestä kasvusta tai kasvamisesta.

Bruce Maun tekstissä on monia kohtia, jotka vetoavat minuun. Nostan tässä yhteydessä esille muutaman kohdan, joita olen erityisesti miettinyt viime aikoina (käännökset ovat omiani ja melko vapaita):

2) Unohda hyvä
Hyvä on tunnettu määre. Hyvä on jotain, josta olemme kaikki samaa mieltä. Kasvaminen ei välttämättä ole hyvää. Kasvaminen on valaisemattomien kätköjen tutkimista, josta saattaa seurata jotain hyödyllistä tai sitten ei. Et koskaan saavuta todellista kasvamista, jos pidättäydyt hyvässä.

3) Prosessi on tärkeämpi kuin lopputulos
Kun lopputulos ohjaa prosessia, päädymme aina vain sinne, missä olemme jo olleet. Jos prosessi ohjaa lopputulosta, emme ehkä tiedä, minne olemme menossa mutta tiedämme, että haluamme sinne.

7) Opiskele
“Studio” on paikka opiskelulle. Käytä tuottamisen pakkoa tekosyynä opiskelulle. Kaikki hyötyvät.

14) Älä ole cool
Coolius on konservatiivista pelkoa mustiin pukeutuneena. Vapauta itsesi tuollaisista rajoituksista.

Maun tekstissä on monia sellaisia huomioita, jotka saavat ajatuksiani ja tunteitani liikkeelle. En välttämättä allekirjoita manifestin kohdista kaikkia, mutta aika monet kyllä kuitenkin. Siksi on kiinnostavaa, miten paljon helpompaa on siirtää nuo ajatukset jollekin tietylle alalle kuin jollekin toiselle.

Olen viime aikoina ollut innostunut iPhonen käyttämisestä valokuvaamisessa ja kuvankäsittelyssä. (Voit halutessasi kurkata kuviani täällä.) Minulla ei kuvatessani ole kovinkaan suuria vaikeuksia unohtaa käsitykseni hyvästä, tehdä virheitä, leikkiä ja kokeilla. Toisinaan olen oikein tyytyväinen lopputulokseen.

Samanaikaisesti olen kuitenkin kirjoittanut rahoitushakemuksia post doc -tutkimustani varten. Kaikki leikkimielisyys haihtuu tuolloin välittömästi. Minulla on valtavat paineet olla “hyvä”, vaikka samanaikaisesti jossain syvällä ajattelen, etten ole koskaan riittävän hyvä. On todella vaikea harhailla, jos ajattelee, että pitää samalla osoittaa kaikille, että tietää todellakin, mihin on menossa.

En kuitenkaan ajatellut luovuttaa. Jos saan edes jotain Maun manifestin ajatuksista siirrettyä tutkimuksen tekemisen maailmaan, luulen sen olevan sen arvoista.

Kategoria: Yleinen | Asiasanat: , , | Kommentoi

Tukea väitöskirjan kirjoittamiseen

Kuva: Sudhamshu (Flickr)
Kuva: Sudhamshu (Flickr)

Helsingin yliopiston Kielikeskus järjestää taas tulevana keväänä kirjoittamisen kurssin väitöskirjan tekijöille. Kurssin tarkoitus on tukea kunkin osallistujan väitöskirjaprosessia ja edistää väitöskirjojen valmistumista. Toimin kurssin opettajana nyt kolmatta vuotta.

Kurssilla opetellaan erilaisia kirjoitustekniikoita, tehdään erilaisia harjoituksia, asetetaan tavoitteita ja seurataan niiden toteutumista sekä keskustellaan väitöskirjan tekemisestä. Suuri osa kurssityöskentelystä tapahtuu kiinteissä pienryhmissä, ja siksi olisi tärkeää, että osallistujat pystyvät myös sitoutumaan ryhmän työskentelyyn.

Kurssi alkaa maanantaina 13.1.2014 klo 10-12. Tapaamisia on kerran viikossa huhtikuun alkuun asti. Kurssin laajuus on kaksi opintopistettä.

Kurssille ilmoittaudutaan 30.12.-5.1. WebOodin kautta.

Kurssi on valitettavasti tarkoitettu vain Helsingin yliopiston jatko-opiskelijoille, ja osallistumisen ehtona on siis opinto-oikeus Helsingin yliopistossa. Jos pystyt ilmoittautumaan kurssille WebOodin kautta, sinulla on oikeus osallistua kurssille.

Kategoria: Yleinen | Asiasanat: , | Kommentoi

Aiheen valinnasta: Neljä itsestään selvää sääntöä

Kuva: thegardenbuzz (Flickr)
Kuva: thegardenbuzz (Flickr)

Alaotsikko on lainattu kirjailija ja semiootikko Umberto Ecolta. Paitsi tunnettuja romaaneja, kuten Ruusun nimi ja Foucaultin heiluri, Eco on kirjoittanut akateemisten oppaiden joukossa klassikoksi muodostuneen Oppineisuuden osoittaminen -teoksen vuonna 1977.

Eco esittää ”neljä itsestään selvää sääntöä” koskien tutkielman aiheen valintaa. Säännöt ovat ajattomia ja kertaamisen arvoisia. Ne sopivat hyvin muistutukseksi myös kokeneemmalle tutkijalle, joka ohjaa opinnäytetöitä tai miettii seuraavan tutkimuksensa teemaa.

1) Aiheen on vastattava opiskelijan (tutkijan) intressejä.

2) Käytettävän aineiston on oltava suhteellisen helposti saatavilla.

3) Käytettävän aineiston on oltava opiskelijalle (tutkijalle) ymmärrettävää.

4) Tutkimuksen metodisen viitekehyksen on mahduttava opiskelijan (tutkijan) kokemuspiiriin.

Lopulta ohjeita on kuitenkin vain yksi, jonka Eco kiteyttää pilke silmäkulmassa seuraavasti:

”Tutkielman tekijän on tehtävä sellainen tutkielma, jonka hän kykenee tekemään.”

Itsestään selvää, kuten Ecokin toteaa. Itsestäänselvyydet ovat kuitenkin siitä jänniä, että ne tulee helposti sivuuttaneeksi juuri siksi, että ovat niin yksinkertaisia. Ilmeisimmät ohjenuorat eivät näykään toiminnassa.

Niinpä tutkimuksen teossa voi tulla vastaan hankaluuksia sen tähden, että työtä on lähdetty tekemään huomioimatta ilmeisiä, aiheen valinnan kannalta merkityksellisiä seikkoja.

Se, millaisen tieteellisen tutkielman kukin kykenee tekemään, on tärkeä kysymys, jota neljä sääntöä avaavat. Käytännön toteutusmahdollisuudet, kuten aineiston saatavuus ja metodin sopivuus omaan osaamiseen nähden, ovat oleellisia. Vaikka aihe olisi kuinka kutsuva, kannattaa harkita, lähteäkö tekemään tutkimusta, jonka toteuttaminen on käytännössä vaikeaa.

Nähdäkseni keskeisin kysymys lopulta kuitenkin on, innostaako aihe aidosti. Tämä on myös seikka, jota kukaan toinen – esimerkiksi ohjaaja – ei voi ulkoapäin määritellä.

Minkä aiheen parissa juuri sinä jaksat viettää useampia vuosia? Vaikka aihevalinta olisi muuten perusteltu, voi tutkimusta olla vaikeaa toteuttaa käytännössä, jos se tuntuu vieraalta. Tällaiseen tilanteeseen saatetaan päätyä vaikkapa silloin, kun tarjolla on periaatteessa hieno tilaisuus, esimerkiksi paikka valmiiksi rahoitetussa tutkimusprojektissa tai aineisto, joka on heti saatavissa ohjaajalta. Tällaiset edut eivät lopulta kuitenkaan pelasta, jos aihe jatkuvasti tuntuu etäiseltä.

Mikään aihe ei itsessään ole kiinnostava tai epäkiinnostava. Lähes mistä tahansa teemasta on mahdollista tehdä mielenkiintoista tutkimusta. Kyse on tutkijasta ja siitä, mikä juuri hänet sytyttää. Aiheen on tunnuttava aidosti innostavalta. Toki epäkiinnostavaksikin koetusta teemasta on mahdollista tehdä tutkimusta. Mutta kun kiinnostaviakin aiheita on saatavilla, ei kannata.

Sanoisin, että tämä on ohjeista tärkein. Muiden, esimerkiksi aineiston hankkimiseen tai analyysiin liittyvien haasteiden kanssa jaksaa painia paremmin, jos aiheeseen suhtautuu intohimoisesti. Itselle vieraalta tuntuvan aiheen parissa työskentely on puolestaan aina hankalaa, olivat olosuhteet muuten miten otolliset tahansa.

Lopuksi on todettava, että tutkimusaiheen tarkempi määrittyminen voi olla pitempi prosessi, riippuen tutkimusalasta ja tilanteesta. Aina valintaa ei tehdä tietoisesti, tiettynä hetkenä: tutkimusta vain lähdetään tekemään ja aihe muokkautuu moneen kertaan tutkimusprosessin aikana. Tämä kuuluu asiaan. Jostakin on kuitenkin lähdettävä liikkeelle. Valintojen pohtiminen on hyväksi prosessin eri vaiheissa, sillä aiemmat ratkaisut määrittävät aina jonkin verran myöhempiä valinnanmahdollisuuksia.

Mikä on sinun kokemuksesi tutkimusaiheen valinnasta? Oliko aihe alusta asti selvä, vai löytyikö se vasta mutkikkaiden sivupolkujen jälkeen?

Lähde: Eco, Umberto . Oppineisuuden osoittaminen eli miten tutkielma tehdään. Suom. Pia Mänttäri, 3. Painos. Tammer-Paino Oy, Tampere. 1995.

Kategoria: Yleinen | Asiasanat: , | Kommentoi