Olen opettanut noin kymmenen vuotta kursseja ja työpajoja nimellä Finding Joy and Productivity in Academic Writing. Pidän valmennuksia monenlaisista aiheista, mutta tämä on ylivoimaisesti suosituin sisältö, jota olen opettanut yliopistoissa Suomessa ja muualla. Kurssi on tarkoitettu väitöskirjantekijöille ja kokeneemmille tutkijoille.
Valmentaessani hiljattain Berliinissä Hertie Schoolin tohtoriopiskelijoita totesin, että tätä kurssia suunnitellessani kuvittelin, että se ei ennen pitkää ole enää tarpeen. Opetan sitä toki mielelläni. Samalla huomaan olevani pettynyt siihen, että kurssia edelleen tarvitaan, ehkäpä enemmän kuin koskaan.
Joy-kurssin synty: tarve kokonaisvaltaiselle kirjoittamisen tuelle
Lähdin aikanaan luomaan kurssia muun työn ohessa. Se ei liittynyt väitöskirjani aiheeseen eikä projektiin, jossa silloin työskentelin Aalto-yliopistossa. Kävi kuitenkin niin, että kysyntä kirjoittamisen tuen kehittämiselle oli voimakasta. Siitä tuli päätyöni.
Kurssi syntyi tarpeesta kokonaisvaltaiselle kirjoittajien tuelle, jollaista ei ollut tarjolla yliopistoissa. Tällainen tuki on perinteistä kirjoittamisen opetusta täydentävää. Siinä keskitytään kirjoittamisen psykologiseen puoleen ja käytännön askeliin: kirjoittajan mieleen ja arkisiin asioihin. Tutkijoiden mielekkään työskentelyn kannalta ei riitä, että puhutaan vain siitä, millaisia ovat hyvät tieteelliset tekstit tai miten oppia julkaisemaan.
Nämä ovat tutkijan työn perusasiaa, mutta tekstityypin tai julkaisuprosessin ymmärtäminen ei suoraan auta monissa kysymyksissä, joita akateeminen kirjoittaja joutuu käytännössä ratkaisemaan: Mistä löydän aikaa kirjoittamiselle? Mitä ja kuinka paljon kirjoitan tänään, tällä viikolla, tässä kuussa? Mitä tehdä seuraavaksi (kun on kyseessä niinkin laaja teksti kuin väitöskirja tai vertaisarvioitu tutkimusartikkeli)? Miten suhtautua saamaani palautteeseen ja tekstin muokkausehdotuksiin? Miten päästä eteenpäin, kun kirjoittaminen ahdistaa? Miten jatkaa, jos kirjoittaminen on ollut tauolla viikkoja, kuukausia tai vuosia?
Tuen tarve on kasvanut
Minusta näyttää, että kirjoittamisen ongelmia tiedostetaan yliopistoissa nykyään paremmin ja monipuolisempaa tukea on tarjolla. Silti tuen tarve tuntuu olevan voimakasta. Mietin, liittyykö tämä esimerkiksi siihen, että tutkijoiden työskentelyolosuhteet eivät ainakaan ole helpottaneet viime vuosina. Moni tuntuu elävän kovien paineiden alla, kohtuuttoman työmäärän kuormittamana. Erilaiset johtamis- ja ilmapiiriongelmat vaikuttavat olevan yleisiä.
Ei ole tutkijan itsensä vastuulla, jos esimerkiksi työmäärä on mahdoton tai kirjoittamiselle ei ole riittävästi aikaa työnkuvan puitteissa. Joy-kurssin pyrkimys on auttaa tutkijoita tunnistamaan paitsi omia vahvuuksiaan ja haasteitaan (sekä mahdollisuuksia selvitä niistä), myös reflektoimaan niitä olosuhteita, joissa työskentelee.
Rakenteiden on tuettava kirjoittamisen iloa
Näkemykseni on, että yliopistoissa tarvitaan perustavampaa kirjoittamisen kulttuurin muutosta, joka läpäisee akateemisen työn yksilötason kirjoittamisesta tieteellisiin julkaisukäytäntöihin asti. Kyse ei ole ainoastaan kirjoittamisen tuesta, vaikka pidän sitä tärkeänä. Kyse on laajemmasta keskustelusta sen suhteen, mikä rooli kirjoittamisella on yliopistoissa ja minkä on muututtava, jotta tutkijat voisivat paremmin – ja edistäisivät tieteenalansa kehittymistä kirjoittaen, mielekkäällä tavalla.
Kirjoittamisen ilon ja tietynlaisen, tutkijaa itseään tyydyttävän tuotteliaisuuden – ulkopuolelta asetettujen tulostavoitteiden sijaan – pitäisi olla luonteva osa akateemista työtä. Niiden kadottaminen ei ensisijaisesti ole yksilön syy eikä niiden löytämisen pitäisi olla yksittäisten tutkijoiden omalla vastuulla.
